|
Kuolemanpelko
Sydäninfarktin aiheuttamaan rintakipuun liittyy lähes poikkeuksetta
kuoleman- pelko. Potilas kokee sairastumisen elämää uhkaavana,
pelottavana ja ahdistavana kokemuksena. Frilundin (1990) ja Hentisen
(1984) mukaan pelko kuolemasta voi olla jopa hallitsevin ajatus koko
potilaan sairaalassaoloajan. Systemaattista tiedon omaksumista ja
hyödyntämistä voi tapahtua vasta, kun potilaan ahdistuneisuus on
vähentynyt. Sairastumisen alkuvaiheessa korostuvat ohjauksen ja fyysisen
tuen merkitys. Luonnollisesti sairastumisen jälkeen potilaan toimintakyky
on heikentynyt, joten huolehtimalla potilaan fyysisestä turvallisuudesta
voidaan edistää myös hänen psyykkistä turvallisuuden tunnettaan. (Takala
1999: 12, 16, 19, 20.) Hoitajan ja potilaan välisen kommunikaation ja
vuorovaikutuksen merkitys on oleellista. Vuorovaikutustilanteiden tulisi
rakentaa luottamusta potilaan ja hoitajan välille sekä edistää ja tukea
potilaan orientoitumista omaan hoitoonsa. Näin aktivoidaan potilaan omat
voimavarat, nopeutetaan hänen sopeutumistaan sairauden mukanaan tuomiin
muutoksiin ja edistetään niistä selviytymistä. (Renholm 1996: 15.)
Oras antoi tutkimuksessaan (1987) selkeää näyttöä siitä, että pelon ja
tiedon puutteen välillä vallitsee merkittävä riippuvuus. Myös Laitisen ja
Pesolan (1989) mukaan potilaat odottavat rehellistä ja jatkuvaa
tiedonsaantia hoitonsa kaikissa vaiheissa. Kuitenkin muun muassa Niemelän
ja Mäkelän tutkimuksesta on käynyt ilmi, että 40% potilaista ei ollut
saanut riittävää tietoa hoidon todennäköisestä kestosta. Samassa
tutkimuksessa 16% potilaista koki saaneensa liian vähän tietoa
paranemismahdollisuuksistaan. Toisaalta Renholmin tutkimuksesta kävi
ilmi, että 66% tutkituista oli sitä mieltä, että heille oli riittävästi
selvitetty edessä olevia toimenpiteitä ja 88% potilaista sai riittävästi
tietoa edessä olevista tutkimuksista. (Renholm 1996: 20, 21, 52, 53.)
|
|
|
